Nappula
lähti rannalle. Iltapäivä oli jo pitkällä. Aurinko paistoi vielä
lämpimästi ja Nappula kävi rantahiekalle pitkäkseen. Hänestä
oli hauskaa katsella taivaalle. Taivas oli kummallinen paikka. Se oli
niin iso, ettei se loppunut koskaan. Siellä leijui paljon kaiken
kokoisia pilviä. Pilvet näyttivät hauskoilta. Niissä voi nähdä
erilaisia kuvia. Ihan kuin joku olisi piirtänyt ne. Nappulaa
nauratti. Jostain syystä taivas teki Nappulan aina iloiseksi. Paitsi
silloin kun se näytti vihaiselta ja rypisteli otsaansa. Silloin
taivas oli harmaa ja täynnä mustia pilviä.
Nappula
tiesi, että silloin pitää laittaa kumisaappaat jalkaan, sillä
taivas saattoi heittää sadetta niskaan. Mutta nyt taivas oli
kirkkaan sininen ja sinne oli joku tehnyt valkoisella värillä ison
Zorron merkin.
Se
näytti siltä kuin se olisi vesiväripensselillä piirretty.
Ja
tuolla oli piirretty tuollaista kummallista kiehkuraa, joka näytti
vappuserpentiiniltä.
”Kukahan
on ylettänyt maalaamaan nämä kiehkurat ja merkit”, pohti Nappula
noustessaan ylös rantahiekalta. Hän puhdisti vaatteensa ja alkoi
kävellä mietteissään pitkin rantaa.
Aurinko
alkoi jo laskea. Rannalla istui mies pensseli kädessään. ”Mitä
sinä teet?”, kysyi Nappula. ”Minä maalaan taivaanrantaa”,
vastasi mies. ”Oletko sinä sellainen taivaanrannan-maalari”,kysyi
Nappula mieheltä. Mies alkoi nauraa. ”Taidan minä olla vähän
sellainenkin, mutta minä olen taidemaalari ja minun nimeni on
Pintor”, mies vastasi. ”Tiedätkö sinä mikä se
taivaanrannanmaalari oikeastaan on”, mies kysyi Nappulalta. ”Se
on se joka maalaa taivaan illalla punaiseksi ja siniseksi. Ihan niin
kuin nyt, katso vaikka. Oletko sinä maalannut tuon”, vastasi
Nappula innoissaan. ”En ole, mutta haluaisin maalata tuon punaisen
taivaanrannan tähän kankaalle, että sellaisetkin ihmiset, jotka
eivät pääse tänne Etelään itse katsomaan punaista taivasta,
voisivat nähdä tämän kauneuden. Siksi haluan tehdä siitä
kuvan”, vastasi Pintor uneksivasti.
”No
mikset ota siitä valokuvaa”, kysyi Nappula. ”Katsos kun
valokuvasta näkee vain yhden hetken, mutta minä haluan maalauksella
kertoa miltä tämä koko auringonlasku minusta näyttää ja miltä
se tuntuu. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”, sanoi Pintor. ”En
minä ihan kokonaan ymmärrä ja minun nimeni on Nappula. Mutta minä
en osaa maalata näin hienoja kuvia ja siksi minä otan valokuvia
ystävilleni Pohjolassa. Onko se huono asia?”, kysyi Nappula. ”Ei
tietenkään. Kyllä valokuvakin voi olla ihan yhtä hyvä tunnelman
välittäjä kuin maalauskin. Se riippuu siitä kuinka hyvin onnistuu
saamaan oikean hetken kuvatuksi”, vastasi Pintor ja alkoi maalata.
Pintor
veteli viivoja kankaalle. Tuonne punaista ja tuonne vähän sinistä.
Nappula katseli ihastuneena kuinka kankaalle alkoi syntyä hieno kuva
auringonlaskusta. ”Kylläpä sinä osaat maalata hienoja kuvia”,
ihasteli Nappula. ” Kiitos. Mukavaa, että pidät taulustani”,
vastasi Pintor. ”Voisinkohan minäkin oppia maalaamaan”, kysyi
Nappula. ”Totta kai. Jokainen voi maalata ja piirtää omalla
tavallaan. Minä olen harjoitellut maalaamista kauan aikaa ja nyt
minun maalaamiseni näyttää tällaiselta. Mutta ei kaikkien
tarvitse maalata samalla lailla. Maailmassa on paljon maalareita ja
heidän kaikkien taulut näyttävät erilaisilta. Sitä sanotaan
tyyliksi. Sinä voit opetella ihan omanlaisesi maalaustyylin. Tässä,
ota tästä pensseli ja kokeile, ”vastasi Pintor ja ojensi
Nappulalle pensselin. Nappula tarttui pensseliin ja alkoi vedellä
erivärisiä viivoja uudelle tyhjälle kankaalle. Siinä he istuivat
rannalla vierekkäin kaksi maalaria, Nappula ja Pintor, ja maalasivat
aina pimeän tuloon asti.
©
Kommentit