Satu: Muistoja Pohjolaan

Kotiinpaluupäivä oli koittanut. Nappula oli pakannut tavaransa jo edellisenä iltana valmiiksi. Hän lähti lentokentälle hyvissä ajoin, ettei myöhästyisi lennolta. Eihän sitä koskaan tiedä mitä kaikkia viivytyksiä matkan varrella voi sattua. Lentokentällä kaikki oli sujunut hyvin ja Nappulalla oli jäänyt aikaa istua juomaan vielä viimeinen lasillinen etelän appelsiinimehua.

Koko lentomatkan ajan Nappula oli miettinyt kotiin paluuta. Häntä jännitti hieman. Ei Nappula itse matkaa jännittänyt. Hänhän oli jo kokenut matkustaja, toista kertaa lentokoneessakin. Nappulaa jännitti mitä kaikkea kotona oli tapahtunut hänen poissaollessaan. Vatsanpohjassa tuntui pientä kipristelyä. Toisaalta oli ikävä lähteä kun kaikki Nappulan uudet ystävät jäivät Etelään. Toisaalta taas kotiin oli mukava palata. Siellä olisivat kaikki hänelle tutut asiat ja ystävät.

Lentokone laskeutui ja Nappula kulki muiden matkustajien mukana matkustaja-terminaaliin. Mitä ihmettä täällä tapahtuu, ajatteli Nappula kun näki kuinka paljon ihmisiä vastaanottohallissa oli. Eikä. Siellähän olivat kaikki hänen ystävänsä, Lennart, Tölt-hevonen, Van-kissa ja Makaki-apina. Nappula oli yllättynyt. Kukaan ei ollut sanonut, että ystävät tulisivat lentokentälle asti Nappulaa vastaan. Nappula tunsi itsensä tärkeäksi. Hän oli ihan kuin joku tärkeä urheilija tai rocktähti jota ihmiset olivat tulleet tervehtimään. Nappula juoksi suoraan Lennartin suureen syliin. ”Voi kuinka ihanaa olla kotona”, hän huokasi. Kaikki puhuivat iloisina yhtäaikaa, toivottivat tervetulleeksi kotiin ja kyselivät millaista Etelässä oli ollut. Nappulaa alkoi naurattaa. ”Tehän olette kuin lehtihaastattelijoita”, hän sanoi.

Nappula ystävineen meni istumaan lentokentän kahvilaan ja Nappula alkoi kertoa. Hän kertoi tarinoita uusista ystävistään, tarinoita paikoista, joissa hän oli käynyt ja tarinoita siitä kuinka kaunis paikka Etelä oli.

Kaikkein eniten Nappula oli iloinnut siitä, että joka päivä oli saanut tuoreita hedelmiä. Appelsiinit olivat Nappulan herkkua. Niitä kasvoi puissa joka puolella. 

Ja kukat. Nappula piti kovasti kukista. Kukkia katsellessa tuli aina hyvä olo. Ja kukkia Etelässä oli paljon. Nytkin vaikka oli talvi eikä oikea kukka-aika, niin joka puolella näki kasvamassa kauniita kukkia.

Niin ja meri. Nappula oli käynyt meren rannalla joka päivä. Hän oli istunut hiekalla katsellen kalastajia, jotka onkivat sillalla. Rannalla hän oli tavannut uusia ystäviä ja löytänyt jännittäviä jälkiä.

Ja suuret puistot, jossa kasvoi kummallisia puita ja asui monia monia erilaisia eläimiä.

Voi kuinka paljon Nappulalla olisi ollut kerrottavaa. Kaikkia tarinoita ei voinut kuitenkaan kertoa yhdellä kertaa. Nappula ja ystävät sopivat, että nyt mentäisiin kotiin ja seuraavana päivänä tavattaisiin Lennartin luona. Ja sitten Nappula saisi kertoa lisää Etelästä ja sen ihmeistä.

Kun Nappula illalla lepäsi omassa sängyssään, hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Oli hyvä olla omassa kodissa taas. Nukkua omassa vuoteessa, istua omassa tuolissa. Mutta ennen kaikkea oli ihana olla yhdessä omien ystäviensä kanssa. Kaikki oli ihan kuin ennen matkaakin oli ollut. Turhaan Nappula oli jännittänyt , että asiat olisivat hänen poissa ollessaan muuttuneet. Lennart oli entinen turvallinen Lennart. Häneltä Nappula saisi niin paljon apua kuin ikinä tarvitsisi. Mikään ei ollut muuttunut. Tai ehkä sittenkin oli. Nappula oli muuttunut. Hänellä oli oma nimi ja hän oli oppinut paljon uusia asioita. Ja parasta kaikessa, hänellä oli monta uutta ystävää. Eikä se, että uudet ystävät asuivat Etelässä, haitannut lainkaan. Nappula voisi kirjoittaa heille, tai soittaa puhelimella tai ottaa vaikka tietokoneella kuvayhteyden ystäviinsä. Nappula ei tiennyt kuinka se tapahtui, mutta Lennart oli luvannut auttaa Nappulaa siinä. Oikeastaan asiat olivat juuri niin kuin pitikin. Onnellisena Nappula sulki silmänsä ja nukahti.

Mistähän Nappula mahtoi nähdä unta? Ehkäpä kuulemme siitä ja muista Nappulan seikkailuista myöhemmin. Nyt toivotan hyvää yötä teille pienet lukijani.

   ©